Keskiajan tiede

Keskiajan tieteellä tarkoitetaan Euroopassa ja Lähi-idän alueella noin vuosien 500–1500 aikana harjoitettua tiedettä. Keskiaika on historiankirjoituksessa pitkään nähty lasku- ja suvantovaiheena eurooppalaisen tieteen historiassa. Nykytutkimus on kuitenkin paljastanut, ettei tilanne ollut aivan niin lohduton Euroopan osalta kuin on luultu. Islaminuskoisessa Lähi-idässä eri tieteenalojen tutkimiseen kuitenkin panostettiin selvästi Eurooppaa enemmän. Luonnontieteiden osalta taso Lähi-idässä ja Persian alueilla oli Eurooppaan verrattuna hyvin korkealla. Islaminuskoisten alueiden osalta keskiajan tieteen yhteydessä puhutaan islamilaisesta renessanssista tai islamin kultakaudesta.

Karolingisen renessanssin aikana Euroopan tieteet ja taiteet osittain elpyivät Länsi-Rooman hajoamisen aiheuttamasta taantumasta. 1000-luvulta lähtien kulttuuria ja myös tieteitä rikastuttivat yhteydet islamilaiseen maailmaan. Sydänkeskiajalla läntiseen Eurooppaan syntyi yliopistolaitos. Vanhoja antiikin auktoreiden laatimia tekstejä alettiin kääntää kreikasta tai arabiasta latinaksi, koska kreikan kieltä ei läntisessä Euroopassa yleisesti osattu. Keskiaika oli myös skolastisen filosofian kulta-aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että oppineet uskoivat kaiken totuuden löytyvän antiikin lähteistä. Skolastikkojen tehtävänä oli myös sovittaa uskonnon ja järjen väliset ristiriitaisuudet.

Aristoteles nousi merkittävimmäksi auktoriteetiksi tieteen harjoittamisessa sydänkeskiajalta lähtien. Hänen oppejaan sovellettiin ja muokattiin niin teologian, filosofian, tähtitieteen kuin fysiikan saroilla. Aristoteleella oli johtavan auktoriteetin asema aina uuden ajan tieteelliseen vallankumoukseen saakka, joskin myös muiden antiikin ajattelijoiden suosio kasvoi.